Fysioterapia! Asia, joka ei varmaan ole nuoren elämässä prioriteeteissä ykkönen. Ja silti niin tärkeä asia. Juhon normaaliin arkeen on kuulunut säännöllinen fysioterapia vuodesta 2006 eli aivan sairastumisesta saakka. Leikkauksien jälkeen se oli palautumista normaaliin olotilaan mutta myös väliaikoina on Juho käynyt fysioterapiassa 2 krt/viikossa. Yksi syy jatkuvaan fysioterapiaaan Juhon kohdalla on löysät polvilumpiot. Mitä paremmassa kunnossa reisilihakset ovat, sen paremmat mahdollisuudet on lumpioiden pysyä siellä missä kuuluukin. Tuon yksilöfysiterapian lisäksi on kotitreenejä pitänyt vetää n 3 krt/ viikossa.
Kuten jo alussa kirjoitinkin, ei ehkä mikään kaikkein tärkein juttu nuorelle. Ja tämä tuokin aikamoisen haasteen niin vanhemmille kuin fysioterpeuteille. Miten säilyttää lapsen/nuoren into ja ennenkaikkea motivaatio treeneihin, jotka jatkuu jatkuu eikä loppua näy?
Meillä tuo motiivi oli pienimmillään reilu vuosi sitten, kun todettiin, että kaikki kolme operaatiota polviin eivät ole tuottaneet toivottua tulosta, eli lumpiot edelleen luiskahtelevat pois paikoiltaan. Eli edessä olisi suuremmat ja massiivisemmat leikkaukset, josta toipuminen olisi vaikeampaa kuin aiemmista. Ja tämän faktan tajusi myös Juho. Ja kaiken huipuksi leikkaukset olisivat niin isot, että jotta niistä voisi kunnolla palautua, pitäisi reisilihakset olla todella hyvässä kunnossa ja sillä hetkellä ne eivät olleet. Eli Juhon silmissä tilanne oli tämä: Hän oli ravannut 3 vuotta fysioterapiassa, käynyt läpi kolme leikkausta ja tilanne oli edelleen loppputuloksen kannalta nolla. Ja kaikenlisäksi hänen pitäisi nyt vielä tehostaa treeniä niin, että lopulta saisi itsensä siihen kuntoon, että olisi leikkauskelpoinen. Ja leikkauksen jälkeen oltaisiin taas lähtöruudussa. Ja kaikki tämä tietenkin polvi kerraallaan. Ei mikään ihme, että pojan motivaatio lopahti. Jumpalle lähtö oli yhtä hampaiden kiristystä. Lisäksi Juho ei tullut toimeen viimeisimmän fysioterapeutin kanssa. Heillä tuntui olevan sukset pahasti ristissä. Juho tuli monesti ihan raivon partaalla kotiin. Kaikenlisäksi oman kunnan fysioterapia oli niin tukossa, että yleensä toinen viikottainen yksilöaika korvattiin kuntosaliryhmällä. Ja se, mitä Juho minulle kertoi, ei kyllä vakuuttanut yksilötreeninkään tehokkuudesta.
Lopulta tilanne kärjistyi siihen, että poika ei enää mennyt fysioterapiaan. Siis hän kyllä lähti kotoa ja kotiin tultuaan vastasi jumpan menneen hyvin sitä kysyttäessä. Sitten eräs päivä sain jumpparilta puhelun. Juho ei ollut käynyt treeneissä kolmeen viikkoon! Juho sitten kertoi, että hän koki kaiken sen treenin olevan turhaa, mutta ei ollut uskaltanut sanoa sitä minulle tai isälleen. Kävimme pitkän keskustelun Juhon kanssa ja sen lopputuloksena poika lupasi jatkaa.
Juho aloitti nyt syksyllä 2010 opinnot eri kaupungissa kuin missä asutaan, eli koulumatkat ovat pitkät ja aikaa vievät. Ainoa aika, jota kunta olisi pystynyt Juholle fysioterapiaan tarjoamaan, olisi ollut aina joka päivä aina samaan aikaan. Tämä olisi käytännössä tarkoittanut sitä ( pitkät matkat huomioiden), että jos Juho olisi halunnut mennä torstaisin kouluun, hän olisi ehtinyt olla siellä reilun tunnin aamusta, siinä kaikki. Katsoimme, että koulun sujumisen kannalta huono juttu, varsinkin kun poissaoloja tulee sairauden takia muutenkin. Juho on saanut opiskelujen alettua nuoren kuntoutusrahaa ja päätimmekin käyttää sen nimensä mukaisesti kuntoutukseen. Eli Juho siirtyi yksityiseen fysioterapiaan. Siellä ajat ovat joustavammat, on myös ilta-aikoja ja mitä parasta, todellä tehokkaalta tuntuva fysioterapia. Ja vaikuttaa siltä, että ainakin toistaiseksi Juho tulee myös tämän kaverin kanssa hyvin toimeen.
Olen usein miettinyt, miten tsempata lasta fysioterapian kanssa. Eväät ovat aika vähissä. Usein kuitenkin kerron Juholle, kuinka olen ylpeä hänestä ja siitä kuinka hän jaksaa pysyä tämäkin homman kanssa reippaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti